Italian tunnetuin romaanin avauslause kirjoitettiin juuri tästä vesistön osasta. ”Quel ramo del lago di Como, che volge a mezzogiorno”: tuo Comojärven haara, joka kääntyy etelään. Italialaisten koululaisten sukupolvet osaavat lausua ulkoa, mitä sen jälkeen tulee, halusivat tai eivät, koska romaani, jonka se aloittaa, on se, jonka lähes jokainen italialainen lukee koulussa, yleensä kahdesti.
Have You Been Told About Lake Como?
Tuo järven haara
Romaani on I promessi sposi, suomeksi Kihlautuneet, ja sen ensimmäisillä sivuilla tuskin mainitaan ainuttakaan ihmistä. Alessandro Manzoni käyttää useita ensimmäisiä sivuja pelkästään itse järven kuvaamiseen: vuoret, jotka sulkevat sen sisäänsä, haara, joka taipuu kohti Leccoa, kylät, jotka on pujoteltu helminauhaksi rantaa pitkin. Vasta kun maantiede on selvä, hän esittelee Don Abbondion, arkajalkaisen kyläpapin, joka kävelee iltahämärissä kotiin, ja kaksi aseistettua miestä, jotka odottavat häntä tiellä. He ovat paikallisen mahtimiehen Don Rodrigon miehiä, ja heidän viestinsä on lyhyt: pappi ei saa vihkiä nuorta paria, Renzoa ja Luciaa, jonka hän on luvannut vihkiä, tai hän saa katua. Rakkaustarina siis, joka alkaa tarinana siitä, kenellä on lupa sanoa vallalle ei, ja kenellä ei.
Tuo kysymys kulkee koko kirjan pohjavirtana. Renzo ja Lucia ovat talonpoikia, silkkityöläisiä, joilla ei ole juuri minkäänlaista omaa asemaa, ja heitä vastassa on aatelismies, joka voi taivuttaa papin uhkauksella ja tuomarin lahjuksella. Seuraa pako, vankeus, mellakka Milanon kaduilla ja, pahimpana kaikesta, rutto, joka pyyhkäisi kaupungin yli vuonna 1630 ja jota kuvataan niin läheltä ja niin ruumiillisin yksityiskohdin, että se järkyttää lukijoita yhä kaksi vuosisataa myöhemmin. Usko kantaa paria suuremman osan matkasta kuin rohkeus. Romaanin Lombardia oli Espanjan vallan alla; Manzonin omana aikana se kuului Itävallalle, eivätkä lukijat vuonna 1827 epäröineet lukea 1600-luvun aatelismiehen mielivaltaa kahta voimatonta kyläläistä kohtaan tarinana myös omasta vuosisadastaan.
Manzoni teki lisäksi jotain kummallisempaa kuin kirjoitti rakastetun romaanin. Italiaa ei ollut vielä olemassa maana, kun hän aloitti kirjan: niemimaa oli kuningaskuntien ja pikkuvaltioiden tilkkutäkki, ja niiden murteet olivat toisilleen lähes käsittämättömiä. Hän valitsi mallikseen Toscanan firenzeläisen kielen ja, tyytymättömänä ensimmäiseen yritykseensä, kirjoitti vuosien ajan koko romaanin uudelleen sille kielelle. Urakkaa hän kuvasi kerran pyykkiensä huuhtomiseksi Arnojoessa. Uudelleenkirjoitettu kirja opetti italialaisille käytännössä, miltä heidän oman kirjakielensä tulisi kuulostaa.
Giuseppe Verdi, joka jumaloi häntä, sävelsi Requieminsä Manzonin kuoleman ensimmäiseksi vuosipäiväksi vuonna 1873.
Itse järvi ratkaisee kiistan omistajuudesta paremmin kuin paikallisylpeys koskaan voisi. Ylösalaisin käännetyn Y-kirjaimen muotoinen järvi kulkee etelään yhtenä pitkänä vesistönä Bellagioon asti, jossa se jakautuu kahdeksi haaraksi: toinen päättyy Comoon, toinen Leccoon. Manzonin avauslause kuvaa Leccon haaraa, mutta silti hänkin kutsui sitä nimellä ”quel ramo del lago di Como”. Järvi, josta hän todella kirjoitti, on koko vesistö: vuoret, jotka pitävät sitä sylissään joka puolelta, ja valo veden yllä, joka on houkutellut ihmisiä sen rannoille vuosisatojen ajan.
Kaksi vuosisataa myöhemmin jokainen, joka on seissyt tuon veden äärellä oikeaan aikaan päivästä, ymmärtää täsmälleen, miksi hän aloitti juuri siitä.
