Kasvoin Seychelleillä jyrkänteen laella, josta meri avautui eteeni lähes sadankahdeksankymmenen asteen laajuudelta. Sieltä ylhäältä näin makrilliparvien liikkuvan pinnan alla ja delfiinien leikkivän vedessä alapuolellani. Auringonlaskun aikaan taivas muuttui hellän vaaleanpunaiseksi, ja meri matki sitä suurieleisesti, heijasti värin ja muuttui sekin vaaleanpunaiseksi kurottaen horisontin taakse, maailmaan, josta saimme aavistuksen mutta jota emme vielä nähneet.
Frangipani ja bougainvillea olivat noiden vuosien kertosäe. Ei silloin tällöin. Jatkuvasti. Etenkin frangipani iltapäivän helteessä, kun kukat olivat olleet auringossa niin kauan, että niistä oli tullut raskaita ja makeita. Poimimme niitä ja pujotimme ne korvan taakse. Silloin se tuntui täysin tavalliselta.
Kävimme äitini kanssa usein rannalla. Valkoinen hiekka kuin voinpehmeä hyväily jalkojen alla, vesi niin kirkasta ja lämmintä, että pohjan näki suoraan. Otimme mukaan banaanilastuja ja istuimme siellä vedessä. Toisinaan kävelin parhaan ystäväni kanssa rantaa pitkin auringon laskiessa, varpaat vedessä, kaksi sielunsisarta jakamassa salaisuuksiaan hiekalla, ja puhuimme kaikesta, kun horisontti muuttui lämpimäksi, kiireettömäksi ja äärettömäksi.
Ruokakin oli oma maailmansa. Annona, jonka syöminen on työlästä, koska jokainen siemen on syljettävä pois, ja joka on joka kerta vaivan arvoinen: kermainen, trooppinen herkku, aivan erilainen kuin mikään viileämmässä ilmastossa kasvava. Kookosvettä suoraan kuoresta. Koulun jamalak-puu, joka pudotteli hedelmiään helteessä. Mikään tästä ei ollut minulle eksoottista. Se oli vain yksi tavallinen päivä muiden joukossa.
Vietin paljon aikaa tutkimalla ympäristöä omin päin. Pienenä tein lyhyitä kävelyretkiä yksin kotimme lähellä: alas kivikkoiselle rannalle juttelemaan mutahyppijöille, ylös limettipuuhumme, joka kantoi hedelmää ympäri vuoden eikä pyytänyt mitään vastineeksi. Ja hylättyyn taloon, jonka olin löytänyt. Siellä kiipesin istumaan ikkuna-aukkoon ja katselin kauneinta näkymää merelle.
Se oli yhtä aikaa yksinolon ja ihmetyksen hetki. Neliskulmaisen ikkunan ränsistynyt puu kehysti näkymän kuin maailmalle ojennettu postikortti, ja se sai minut arvostamaan kaikkea vielä enemmän: turkoosia vettä, sinistä, joka oli kirkkaampaa kuin missään koskaan näkemässäni valokuvassa, kookospalmujen lehtien rehevää smaragdia, kermaista hiekkaa, aurinkoa, joka paistoi kirkkaana ja vain hetken ja suuteli aaltojen harjoja kaukana. Se näytti sepitteeltä. Silti se oli täysin totta, ja hetki oli täysin minun.
