Isovanhempieni koti Intiassa tuoksui omalla tavallaan. Lämpimältä ja omanlaiseltaan, kerroksittain asioilta, joita en lapsena olisi osannut nimetä mutta joita olen sittemmin vuosia yrittänyt pukea sanoiksi. Ilmassa oli aina tuoksua, puutarhassa kukki aina jotakin, ja aina läsnä olivat kaksi ihmistä, jotka olivat rakentaneet yhdessä jotakin kaunista ja tiesivät sen.
Isoäidilläni oli loistava äly. Hänellä oli matematiikan maisterin tutkinto, hän oli toiminut koulun rehtorina, ja hän toi saman tarkkuuden kaikkeen, mihin kiinnitti huomionsa, myös kotiinsa. Huoneissa oli kimaltelevia kattokruunuja, taidokkaasti kudottuja mattoja ja todellisella asiantuntemuksella valittuja antiikkiesineitä. Mikään ei ollut sattumaa. Mikään ei ollut pelkkää koristetta. Hänellä oli silmää kauneudelle, joka oli samalla silmää laadulle, ja hänelle nämä kaksi olivat yksi ja sama.
Isoäitini huoneessa oli kampauspöytä. Yhdessä sen laatikoista hän säilytti hajuvesiään, ja laatikolla oli oma tuoksunsa: lämmin, monisyinen, jokaisen siellä olleen pullon vähitellen kertynyt jälki. Jokaisen niistä oli valinnut isoisäni. Jokainen oli tuoksulla kirjoitettu rakkauskirje.
Hän käytti helmiä. Suuria, kermanvalkoisia kolmirivisiä nauhoja, ja jokaisessa solmussa jokaisen helmen välissä oli hänen hajuvettään. Korut olivat isovanhemmilleni myös rakkauden kieli: helmet, hajuvesi, jokainen valittu ja annettu tarkoituksella, vuosien mittaan. Kun nykyään näen helmiä, muistan hänet heti ja kokonaan.
Isoisäni oli ystävällinen tavalla, joka sai ihmiset tuntemaan itsensä todella nähdyiksi. Ei esitettyä ystävällisyyttä, jonka eteen joku näkee vaivaa, vaan hiljaista, itsestään tulevaa anteliaisuutta ihmiseltä, jolle se oli yksinkertaisesti luontevin tapa olla. Muistan, miltä tuntui, kun pieni käteni oli hänen kädessään. Hänen sormensa olivat pitkät, käsi lämmin ja vakaa, ja sen pitäminen tuntui turvalta sanan täydellisimmässä merkityksessä. Santelipuu ja setripuu ankkuroivat tuoksun pohjan, eikä mikään muu puu mielestäni tavoita sitä aivan samalla tavalla. Tummaa, lämmintä, hieman varjoista. Juuri se elää Night Blooms -tuoksun pohjassa.
Isoäitini kasvatti ruusuja. Hänen puutarhassaan oli myös magnoliapuu, ja se kukki niin runsaasti, että se näytti melkein uskomattomalta. Hän hoiti kumpaakin huolella ja, kuten epäilen, varsin vahvoin mielipitein siitä, miten niiden olisi pitänyt pärjätä.
Ruokapöydässä hän leikkasi hedelmiä. Hän teki senkin niin tarkasti, että jopa se tuntui harkitulta. Hän leikkasi granaattiomenaa, ja minä varastin siemeniä yksi kerrallaan: niitä pieniä rubiineja, jotka värjäävät kaiken ja maistuvat ihmeellisiltä.
Night Blooms, India -tuoksun granaattiomena on tuo muisto. Suoraan, täsmällisesti, kokonaan. Se avaa tuoksun, koska juuri se avasi hetket hänen seurassaan.
