Yamunan vastarannalla, vastapäätä Agran Taj Mahalia, on puutarha, jota ei koskaan ollut tarkoitettu katseltavaksi päivällä.
Have You Been Told About India?
Puutarha, joka istutettiin kukkimaan pimeällä
Ensimmäinen mogulikeisari Babur perusti 1520-luvulla joen rantaan ensimmäisen puutarhan ketjusta, johon lopulta kuului yksitoista puutarhaa. Hän kaipasi synnyinseutunsa, Keski-Aasian Ferganan, melonitarhoja ja virtaavaa vettä eikä koskaan oikein sopeutunut kuumuuteen ja pölyyn, jotka hän löysi niiden tilalta. Ketjun viimeinen puutarha, lähimpänä joen mutkaa, täytettiin hedelmäpuilla ja vaaleilla kukilla ja jätettiin enimmäkseen nimettömäksi. Kesti vielä vuosisadan, ja aivan toisenlaisen kaipauksen, ennen kuin se sai nimen.
Sata vuotta myöhemmin Shah Jahan rakennutti vastarannalle haudan vaimolleen Mumtaz Mahalille ja liitti tuon vanhemman puutarhan suunnitelmaan niin, että sen leveys vastasi täsmälleen mausoleumin leveyttä. Hän täytti sen valkoisilla kukinnoilla, jotka oli valittu aukeamaan ja vapauttamaan tuoksunsa yöllä, ja vaalealla rappauksella päällystetyillä käytävillä, jotka pidättivät päivän viimeisen valon. Sen keskellä oli kahdeksankulmainen allas, joka oli rakennettu yksinomaan heijastusta varten. Vaaleat terälehdet kantavat näet tuoksunsa kauimmas pimeän tultua: ne erottuvat kirkkaimmin hämärässä, ja niiden tuoksu kulkee viilenevässä iltailmassa. Puutarha oli ajoitettu kukkimaan juuri silloin, kun valoa sen näkemiseen oli vähiten, tuoksu näön sijasta, ja se ansaitsi nimen, jota ei ole sittemmin tarvinnut muuttaa: Mehtab Bagh, kuutamopuutarha. Kirkkaina öinä Taj Mahal kahdentui alapuolellaan olevaan veteen.
Agrassa kerrotaan tarinasta vielä mahtipontisempi versio. Ranskalainen matkailija, joka kulki kaupungin kautta myöhemmin samalla vuosisadalla, kirjasi muistiin tarinan, joka ei ole koskaan täysin kadonnut: keisari olisi aikonut rakentaa vastarannalle toisen haudan, Taj Mahalin tarkan kaksosen, kokonaan mustasta marmorista ja sillalla valkoiseen yhdistettynä, jotta hän voisi kuoltuaan levätä veden toisella puolella vaimoaan vastapäätä, niin kuin oli rakastanut tätä eläessään. Siitä ei ole koskaan löydetty jälkeäkään, ja historioitsijat pitävät sitä legendana eikä suunnitelmana. Se on legenda, joka sopii kuvaamaansa mieheen aivan liian hyvin, jotta sen voisi jättää kertomatta.
Se, mitä Shah Jahanille myöhemmin tapahtui, ei kaipaa kaunistelua. Hänen poikansa Aurangzeb syöksi hänet vallasta ja piti häntä viimeiset vuotensa vankina, ei puutarhassa, jonka hän oli rakentanut katsellakseen vaimonsa hautaa, vaan pienessä marmoritornissa Agran linnakkeen sisällä noin 2,4 kilometriä ylävirtaan, ja tornin ristikkoikkunat oli suunnattu niin, etteivät ne näyttäneet hänelle mitään muuta. Sieltä vanha mies, joka oli kerran istuttanut kokonaisen puutarhan vain ollakseen lähellä vaimonsa muistoa kuunvalossa, joutui katselemaan samaa muistoa vangin etäisyydeltä koko loppuelämänsä, ja useimpien kertomusten mukaan hän katseli sitä yhä kuollessaan.
Puutarha kuitenkin eli hänen jälkeensä. Se tulvi ja liettyi ja katosi joenpenkan alle suurimmaksi osaksi vuosisataa, kunnes arkeologit poistivat siitä 1990-luvulla 90 000 kuutiometriä maata ja löysivät sen alta vanhan altaan, joka oli yhä säilyttänyt muotonsa. Nykyään se kukkii pitkälti niin kuin aina ennenkin: pimeän tultua, ei kenellekään erityisesti, täsmälleen ajallaan.
