Skotlannin pohjoisrannikoilla sanottiin ennen, että hylkeet olivat hylkeitä vain osan ajasta. Tiettyinä öinä, niin tarina kertoo, ne nousivat maihin, luisuivat ulos nahoistaan ja seisoivat hiekalla naisina ja miehinä: selkiet, hylkeenväki, joista kerrottiin useimmin Orkneysaarilla ja Shetlandinsaarilla, missä Pohjanmeri ja Atlantti kohtaavat eivätkä juuri koskaan ole samaa mieltä. Vedestä noustuaan heidän sanottiin olevan kauniita, ja aamun ensi valossa he olivat jo poissa. Kertomusten mukaan he tanssivat, kunnes yötä ei ollut enää jäljellä tanssia varten. Kaikki riippui nahasta. Jos sen menetti, kotiin ei ollut paluuta.
Have You Been Told About Scotland?
Väki, joka nousi maihin
Useimmin kerrottu tarina alkaa kalastajasta, joka on liikkeellä liian myöhään, katselee tanssijoita kallioilta ja rakastuu toivottomasti yhteen heistä. Sitten hän tekee sen yhden asian, jota näissä tarinoissa ei saa koskaan tehdä: ottaa sen, mikä ei ole hänen. Hän kätkee naisen hylkeennahan talonsa kattoparruille, eikä nainen pääse ilman sitä takaisin veteen, joten hän jää ja hänestä tulee kalastajan vaimo. Hän pitää kodin hyvin. Hän kasvattaa miehen lapset aidolla hellyydellä. Siitä kaikki tarinan versiot ovat yhtä mieltä, ja jokainen versio huomaa myös, hiljaa, että nainen seisoo ikkunan ääressä hieman liian kauan ja katsoo merelle päin. Vuosia myöhemmin lapsi löytää kattoon työnnetyn oudon, pehmeän käärön ja tuo sen äidilleen löydöstään innoissaan, ja illan tullen äiti on poissa. Lempeämmissä versioissa harmaahylje ui vielä vuosia lähellä rantaa aina, kun lapset kulkevat vesirajaa pitkin, ja katselee heitä niin kuin vain äiti katsoo. Hän rakasti heitä: siitä tarinat ovat varmoja. Mutta meri oli ollut hänen ennen miestä, ja niin oli nahkakin, eikä miehellä ollut oikeutta kumpaankaan.
Perimätieto on yhtä tarkkaa kuin perimätieto tärkeistä asioista yleensä. Vuodata seitsemän kyyneltä mereen korkean veden aikaan, sanotaan Orkneysaarilla, niin selkie tulee. Kokeilu ei maksa mitään.
Vanha balladi The Great Silkie of Sule Skerry antaa olennolle oman äänen: ”Olen maalla mies, olen meressä selkie.” Joidenkin saarten sukujen sanottiin kantavan hylkeenverta itsessään. North Uistin MacCodrumit tunnettiin sukupolvien ajan hylkeiden lapsina, ja heidän sanottiin tuntevan avoimen veden vetoa tavalla, joka ei koskaan aivan jättänyt heitä, millä rannalla he sitten myöhemmin asuivatkin.
Ei ole vaikea ymmärtää, miten usko juurtui. Kun harmaahyljettä katsoo liian kauan autiolta rannalta hämärissä, sen silmät ovat tummat ja hämmentävän ihmismäiset, ja sen ääni kantaa tyynellä vedellä kilometrien päähän ja kuulostaa oudon paljon kaipaukselta.
