Lontoon metrokarttaa katsoessa luulisi, että se kertoo koko tarinan. Ei kerro. Yhä liikennöivien linjojen lomassa on noin neljäkymmentä käyttämätöntä, tuntematonta asemaa, joilla metro ei enää pysähdy: laiturit yhä laatoitettuina, käytävillä yhä kyltit, junat ohittavat ne sata kertaa päivässä, eikä kukaan koske niihin.
Have You Been Told About London?
Mitä Lontoon metro pitää pimennossa
Oudoin niistä ei valmistunut koskaan. Vuonna 1903 insinöörit alkoivat louhia tunnelia asemaa varten North Endiin, sinne, missä linja kulkee Hampsteadin ja Golders Greenin välillä. He olivat varmoja, että yläpuolella olevat pellot täyttyisivät pian taloista ja talot matkustajista. Noin 67 metrin syvyydessä siitä olisi tullut koko verkon syvin asema, pieni oma kaupunkinsa nummen alla. Sitten yhteiskunnallinen uudistaja Henrietta Barnett puuttui asiaan. Vuonna 1904 hän osti yläpuolisen maan Eton Collegelta ja liitti sen Hampstead Heathiin puistoksi asuntojen sijaan: siitä tuli Hampstead Heath Extension. Asemalla, jolla ei ollut taloja eikä matkustajia, ei ollut syytä olla olemassa. Kaivaminen lopetettiin vuonna 1906, ennen kuin hissikuiluja oli edes louhittu. Maan päälle ei rakennettu koskaan mitään: ei sisäänkäyntiä, ei laatoitettua julkisivua, joka olisi paljastanut sen. Linja avattiin sen ohi vuonna 1907, ja junat ovat siitä lähtien ohittaneet tyhjän aseman joka ikinen päivä. Syvimmän aseman ennätys siirtyi sen sijaan Hampsteadille, ja ihmiset, jotka ulkoiluttavat koiriaan nummella sunnuntai-iltapäivisin, ovat oikeastaan tietämättään syy siihen, ettei kokonaista asemaa koskaan syntynyt.
South Kentish Town suljettiin pikemminkin vahingossa. Se avattiin vuonna 1907 yhdessä niistä häränverenpunaisista terrakottarakennuksista, joita varhainen metro käytti kaikkialla, ja suljettiin 5. kesäkuuta 1924, kun epävirallinen lakko oli hetkeksi katkaissut siltä sähköt. Kun valot syttyivät jälleen, joku katsoi, kuinka harva asemaa oli koskaan käyttänyt, ja päätti yksinkertaisesti olla avaamatta sitä uudelleen. Rakennus seisoo yhä Kentish Town Roadilla. Vuosikymmenten mittaan siinä on ollut tavallisia kauppoja ja jonkin aikaa myös pakohuoneita, joiden teemana oli, hieman hermostuttavasti, aseman oma historia. Vuonna 1951 runoilija John Betjeman antoi sille oman kummituksen: hän kirjoitti matkustajasta, joka astuu siellä junasta eikä löydä enää tietä ulos. Se on fiktiota, vaikka sen pohjalla on tosi yksityiskohta: eräs juna todella pysähtyi siellä kerran vahingossa ja avasi ovensa. Kukaan ei jäänyt loukkuun. Betjeman vain mietti, entä jos joku olisi jäänyt.
British Museumin asemaan, joka on ollut suljettuna vuodesta 1933, liittyy kaikista vanhin kummitustarina: muinaisegyptiläinen henki, jonka sanotaan valittavan öisin sen tunneleissa. Tarinaa kerrotaan aidon vakuuttuneesti, ja sitä kerrottiin aikoinaan hieman liiankin sopivasti juuri silloin, kun eräs sanomalehti tarjosi rahaa jokaiselle, joka uskaltaisi viettää siellä yön ja todistaa sen. Kukaan ei koskaan lunastanut palkintoa.
Mitään tästä ei näy kartalla. Mutta jossakin kahden pysäkin välillä, kun juna hidastaa ilman selvää syytä, ikkunat täyttyvät joskus hetkeksi pelkistä laatoista ja pimeydestä. Siellä odottaa yhä asema, laatoitettuna ja nimikyltteineen, junaa, joka lakkasi pysähtymästä kauan sitten.
